huomiseksi luvattiin myrskyä, minä valvoin koko matkan
istuin ylhäällä ja mietin mitä siellä tekisin
aamuseitsemän, ei minään vuonna
ei viikonpäivänä, ei missään kuussa
vilja mätänee pelloille kun on ajateltava tekojaan
linnut mustina varjoina nousevat syksytaivaalle
ja vuoteessa on ruumis, se on vielä lämmin
mutta kuinka monta vuotta, kuinka monta kuukautta
yöllä kuulen kellojen soivan
tässä tyhjässä talossa
näen unta suuresta parantajasta
toivon sinun nukkuvan
sinä kesytät kylpyhuoneessa neljä mustaa lintua
ne on avuttomia, rumia, paholaisen petoja
kaikki tämä kuolema menee tekojemme edelle
kirjoittaa uudemman runouden, lausuu ääneti viimeiset sanat
ja vaikka on kevät, tuuli repii silmut puista
nauraa koivukujalla rakastetun äänellä
«olit ainoa johon luotin niin että saatoin pettyä»
nyt pidätän tätä itkua kunnes siihen tukehdun
ja maa on kevyt käydä, lumivalkoinen
