lokakuun aurinko
kylmenneill{ raunioilla
maasta ei nostettu
kultaista viljaa
Y|ll{ kun yrit{n unohtaa
Toisesta huoneesta kuulen
Kuinka ne p{{st{v{t lapsen
Kantavat paljuissa verist{ vett{
henki se pakenee
talvi nousee harmaana
kellarit ovat tyhj{t
alasluoduin silmin…
Ei minun tarvitse kumartaa kuvia
Joita ne minusta veist{v{t
Jokaisen tyyni ja suljettu kasvo
Piilottaa kirkuvan hirvi|n
«Sielu on metallipurkaus
Helvetin ammustehtaalta»
siin{ miehen viime huokaus
nyt kun kaikki pyh{ on annettu
riisuttu tunteilta arvokkuus
pois rannikoilta vet{ydytty